- Arkisto
- Artikkelit ja blogit
- Muutosblogi: Attendon ASKO- ja Taru-valmennusten rajuus selvisi minulle kokemuksen kautta
Muutosblogi: Attendon ASKO- ja Taru-valmennusten rajuus selvisi minulle kokemuksen kautta
Jaa
”Siis tehän muutatte maailmaa,” tokaisi ystäväni minulle viime viikolla ASKO- eli asiakaskokemuksen valmentajien koulutuspäivän jälkeen. Ja siinä samassa oma maailmani nytkähti uuteen asentoon. Miten hienoa olikaan kuulla tuo lause rakkaan, luotettavan, analyyttisen, ajattelevan ihmisen suusta!
Hoiva- ja palvelukotien johtajien ja ASKO-valmentajien kanssa pöydän äärellä istuessani ymmärsin, miksi valmennuksia on hieman vaikea kuvailla ulkopuolisille. Niissä ollaan niin hirvittävän tavallisten asioiden äärellä. Perusasioiden, jotka minun ja meidän jokaisen kai täytyisi jo osata luonnostaan, tai viimeistään sitten kun plakkarissa on sote-ammattilaisen koulutus.
Mitenhän minä ja isä olisimme pärjänneet hoivakodissa?
ASKO- ja Taru-valmennusten rajuus selvisi minulle paikan päällä, osallistumalla keskusteluihin ja harjoituksiin, ja kun sain itsekin kunnolla pysähtyä valmennuksen ydinajatuksen äärelle. Valmennuksissa keskityttiin tänä keväänä erityisesti läheisten kohtaamiseen. Väistämättä mietin valmennuspäivien aikana viime aikoina tekemiäni vierailuja Attendo-koteihin ja toisaalta myös omia vanhempiani, varsikin viime kesänä menehtynyttä isääni.
Jokaisella hoivakotivierailuilla kevään aikana mietin, miten itse pärjäisin hoivatyössä. Miten osaisin kohdata aidosti ihmisen, joka sairautensa vuoksi ei kykene tuottamaan puhetta tai liikkumaan? Osaisinko olla läsnä ihmiselle, joka ei muista minua eiliseltä eikä lähde mukaan pirtsakkaan jutusteluuni?
Mietin myös, miten omapäinen ja usein äreä isäni olisi pärjännyt hoivakodissa. Olisiko hän sulkeutunut yhä syvemmälle itseensä ja etenevään muistisairauteen? Olisiko hän herennyt hyväntuuliseksi, juttelevaiseksi papparaiseksi, jollainen hänestä tuli aina kotona kotihoidon hoitajien käyntien aikana? Ehkä hän olisi tykästynyt siihen erään Attendo-kodin rempseään tyyppiin, jonka pitkästä aikaa nähtyään eräs puheen tuottamisen taidon menettänyt rouva purskahti hersyvään, vahvaan nauruun.
Ehkä isänkin hoivakotiyksiön ovenpieleen olisi ripustettu taiteilijan maalama tulkinta hänestä, kuopiolaisen hoivakodin tapaan. Kuvasta olisi käynyt ilmi, että isä teki elämäntyönsä sähkömiehenä ammattikoululla ja soitteli mökillä huuliharppua.
Mietin, olisinko minä käynyt isän luona usein, kotoani kolmensadan kilometrin päästä? Mistä olisimme jutelleet, kun hän olisi jo lakannut seuraamasta politiikkaa ja katsomasta telkkaria?
Miten isää ikävöivä itkuinen viisikymppinen tytär olisi läheisenä kohdattu hoivakodissa?
Yksi puhelinsoitto muuttopäivän iltana toi lohdun
Eipä olekaan niin helppoa kohdata aidosti toinen ihminen juuri silloin, kun mahdollisuus osuu kohdalle. Useinhan mahdollisuus tarjoutuu juuri, kun meillä on hirmu paljon kaikkea tärkeää tekeillä ja mielessä. Kohtaaminen ja pelkkä epäkohtiin puuttumisen harjoitteleminen ei näköjään ole helppoa, ei vaikka siihen järjestetään rauhallinen harjoittelumahdollisuus valmennuksessa. Miten niiden sanojen asetteleminen voi olla niin vaikeaa, kun pitää vaikkapa puuttua tiimin jäsenen epäasialliseen käytökseen. Olisi helpompaa vain antaa olla. Tai miten onkaan vaikeaa muistaa kehua työkaveria, kun hän on saanut asiat rullaamaan tai kun hän vaikkapa hymyilevällä olemuksellaan auttaa muita pysymään hyvässä työvireessä.
Eräs hoivakodin johtaja kertoi Taru-valmennuksessa esimerkin siitä, miten kohtaaminen luo tunnejäljen, jolla voi olla todella pitkäjänteiset vaikutukset. Hän kertoi puhelinsoitosta, jonka aikana läheinen purskahti helpottuneeseen itkuun. Läheinen sai kuulla, että hänen vanhempansa ensimmäinen ilta Attendo-kodissa oli mennyt hyvin, ja läheinen itse sai rauhalliset yöunet. Läheiselle syntyi tunne siitä, että ärhentelevästä, mutta niin rakkaasta vanhemmasta pidetään huolta. Tämän tunteen saaminen aikaan on yksi niistä teoista, joiden kautta hoivakodin johtaja voi kokea työssään merkityksellisyyden tunnetta.
Tuo merkityksellisyyden tunne on kaiken kohtaamisharjoittelun ytimessä. Merkityksellisyyden kokeminen ei ole sama asia kuin se, että joku ulkopuolinen kehuu sinun tekevän tärkeää työtä. Ulkopuolisen kehuva palaute tuntuu toki hyvältä, mutta ytimiin se menee, kun myös itse kokee työssään merkityksellisyyttä.
Omat valmennuspäivien aikana tekemäni oivallukset kruunasi se, että oma ystävä näki saman kuin minä ja sanoitti sen minulle. Valmennuksissa, ASKO-ohjelmassa, sadan prosentin vastuussa ja palauteharjoituksissa on tosiaan kyse maailman muuttamisesta. Harjoittelemalla muutamme sitä, miten ajattelemme muista ihmisistä, ja miten toimimme niissä arjen pienissä hetkissä, kun heidät kohtaamme. Joku on taidoissa pidemmällä kuin toinen, mutta on lohdullista, että uusi mahdollisuus on edessämme joka päivä.
Itse sain omille tunteilleni vahvistavan, kehuvan palautteen tältä oululaiselta ystävältäni. Hän oli paikalla sattumalta. Oli käynyt niin, että hänen työprojektinsa aiheeksi oli äskettäin kiteytynyt kohtaaminen sote-alan ammattilaisten työssä. Tietysti kutsuin hänet ASKO-päivään kuulemaan, miten aihe liittyy omaan työhöni. Päivän jälkeen keskustelimme päivän sisällöstä eli paremmista kohtaamisista ja palautetaitojen harjoittelemisesta. Siinä keskustelussa hän sanoi minulle nuo sanat. ”Siis tehän muutatte maailmaa.”
Kevään tutustumisvierailut Attendo-kodeissa sekä Oulun ASKO- ja Taru-päivät saivat minut tuntemaan suurta ylpeyttä siitä, missä olen töissä.
Ulla Mether
viestinnän asiantuntija
