Jaa
REA HAVERINEN
"Muistan sen päivän edelleen kuin eilisen. Olin päättänyt tappaa itseni. Ainoa ajatus, jonka voimalla sain nukahdettua iltaisin, oli ajatus siitä, että minulla oli mahdollisuus ja valta päättää kaikki tämä. Nyt oli tullut aika.”
Masennus on Suomessa suuri mielenterveydellinen ongelma. Masennukseen sairastuu THL:n tilastojen valossa joka viides suomalaisista jossain elämänsä vaiheessa. Jos katsot ympärillesi 50 hengen linja-autossa, on kymmenen heistä tilastollisesti laskettuna ollut masentunut.
Tuore väitöstutkimus myös osoittaa, että nuorten aikuisten mielenterveyshäiriöistä johtuva työkyvyttömyys on lisääntynyt 30 prosentilla vuodesta 2005 vuoteen 2015. Siitä, onko esimerkiksi masennus varsinaisesti lisääntynyt, ei olla Suomen Mielenterveysseuran mukaan voitu yksiselitteisesti todistaa, vaan nykyelämän kuormittavuus esimerkiksi työrintamalla voi aiheuttaa sen, että masennus näkyy radikaalimmin ja aiheuttaa esimerkiksi työkyvyttömyyttä. Usein se myös aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia ja tekoja.
”Puin päälleni lämpimät vaatteet, sillä en halunnut tuntea kylmää. Ulkona oli pakkasta reippaasti päälle 20 astetta. Päätin, että otan kaikki lääkkeet, joita kotoa löydän ja jotain vahvaa alkoholia. Olin tuntenut kipua ja tuskaa niin pitkään, että haaveenani oli vain nukahtaa lumisateeseen tarpeeksi syrjässä, jotta minua ei löydettäisi ennen kuin aamu jo olisi tullut ja olisi liian myöhäistä. Vaikka oloni oli järkyttävän surullinen, olin myös helpottunut. Vihdoinkin pääsisin pois, ja kipu loppuisi.”
Masennukseen ja muihin mielenterveyden ongelmiin liittyy usein vahva tunne arvottomuudesta ja toivottomuudesta.
”Sanoin vanhemmilleni, että lähden kävelylle. En jaksanut enää ajatella, miltä heistä tuntuisi saada poliisit ovelleen kertomaan huonoja uutisia. En jaksanut ajatella mitään muuta kuin poispääsyä. Uskoin myös, että hekin olisivat lopulta helpottuneita, kun pääsisivät minusta eroon; enhän nähnyt itseäni enää minään muuna kuin taakkana – mustana jätemöykkynä, joka hädin tuskin pystyi kannattelemaan itseään vedenpinnalla. En halunnut enää muilta apua pinnalla pysymiseen – halusin vaan päästä uppoamaan rauhalliseen ja tummaan hiljaisuuteen, jossa ei olisi enää kipua ja surua.”
Olin päässyt jo eteiseen asti. Otin käteeni kengät, joissa oli lämmin vuori. Olin päättänyt, että lähtö olisi lempeä, enkä halunnut viimeisenä hetkenäni ajatella kylmiä varpaitani. Silitin kenkien vuorta, ja kyyneleet valuivat poskilleni. Tämäkin pehmeys oli sellainen, jota olisin aiemmin arvostanut ihoani vasten. Nyt kaikki vain muistutti siitä, miten vahvasti olin joskus osannut olla onnellinen ja tuntea iloa – ja miten se ei nykyään enää onnistunut.”
Tuen ja avun saaminen on ratkaisevan tärkeää mielenterveyden häiriöstä kärsivän ihmisen kohdalla. Usein solmut lähtevät hiljalleen aukeamaan jo sillä hetkellä, kun ihminen saa huomata, että on tulee saamaan apua, eikä häntä jätetä yksin.
”Sain vedettyä kengät jalkaani. Silmät kyynelistä sumeina tarkistin, että ison toppatakin taskussa olivat kaikki ne lääkkeet, jotka tarvitsin. Viskipullo oli povitaskussa. Yhtäkkiä tunsin jämäkän käden olkapäälläni ja kuulin isäni kysyvän: ”Onko kaikki hyvin?” Käännyin ympäri ja syöksyin suoraan isäni syliin, kerroin hänelle suunnitelmani. Minut vietiin psykiatriseen päivystykseen ja sain apua. Alkoi pitkä toipuminen. Ilman tuota isäni esittämää kysymystä en olisi enää elossa – ja tänä päivänä onnellisempi kuin koskaan aiemmin.”
Isänsä pelastamaksi tulleen mielenterveyskuntoutujan kertomus ei ole ainutlaatuinen. Kuntoutujien puheissa toistuu usein kertomus oivalluksesta; jopa yksittäisestä hetkestä, jolloin onkin yhtäkkiä saanut kenties ensimmäistä kertaa kuukausiin tai vuosiin vedettyä keuhkot täyteen ilmaa, nähnyt valonpilkahduksen tai tuntenut toivon kipinän. Mielenterveyskuntoutujen mukaan oivallus on usein saattanut syntyä läheisen teosta tai sanoista, pienistäkin sellaisista:
”Äitini sanoi minulle, että sumu tulee hälvenemään. Hän muistutti minua, että en tule aina tuntemaan oloani näin toivottomaksi tai oudoksi. Olotilassa, jossa kaikki päivät tuntuvat samalta massalta, oli todella helpottavaa, kun joku muistutti, ettei olo tule aina olemaan tällainen.”
”Minulle ratkaiseva hetki oli se, kun muista poiketen yksi ystävistäni ei kysellyt ainoastaan arjesta tai työasioista, vaan pitkän puhelun päätteeksi hän kysyi minulta yhtäkkiä miltä minusta tuntuu. Ymmärsin, että olin kertonut hänelle vain faktoja elämästäni, enkä puhunut tunteistani ollenkaan. Se oli hetki, jolloin vyyhti lähti aukeamaan. Ymmärsin, että minun oli haettava apua ja että ansaitsin sitä. Ymmärsin myös, että moni tunne, jonka tunsin, oli valheellinen. Esimerkiksi parisuhteeni ei suinkaan ollut tullut tiensä päähän, vaan väsymys ja kiire oli vienyt sen hetkeksi kauas ideaaleista. Ymmärsin, ettei minun tarvitse suorittaa parisuhdetta tai äitiyttä.”
”Olin elänyt pitkään selviytyen. Jokainen hengenveto tuntui ainoastaan siltä, että se piti minut juuri ja juuri hengissä, mutta pitkään aikaan en ollut tuntenut oikeasti eläneeni. Koin painetta voida paremmin, koska pelkäsin kumppanini ja mieheni kyllästyvän minuun ja väsyvän auttamiseeni. Silmiä avaavaa oli se, kun kumppanini eräs päivä otti minut spontaanisti syliin ja sanoi: ”Tiedäthän, että olen tässä loppuun saakka?” Hartioilta pudonnut paino lisättynä oikeanlaiseen apuun ja lääkitykseen auttoi minua pääsemään eteenpäin suosta, jossa olin tarponut jo pitkään.”
Useimpien kuntoutujien puheissa toistuu myös kiitollisuus oikeanlaisesta avusta.
”En usko hetkeäkään, että olisin tässä, jos en olisi saanut lääkitystä. Lääkkeiden julkinen arvostelu ahdistaa, sillä minut ne ovat pelastaneet.”
”Terapia antoi minulle jotain sellaista, mitä en olisi uskonut voivani enää saada: itseluottamusta ja tunteen siitä, että minuakin tarvitaan täällä.”
”Pahimmilla hetkillä tuntui kuin olisin ollut pilkkopimeässä huoneessa ilman valonkatkaisijaa. Lääkkeillä ja asiantuntijoiden avulla aloin hahmottaa huoneen ääriviivoja yhä paremmin, kunnes yksi päivä ymmärsin, että valot olivat jo syttyneet kokonaan.”
Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikon yksi tarkoitus on myöskin vähentää ennakkoluuloja ja stigmaa, joka mielenterveyden ongelmiin yhä usein liittyy.
”Minulle isoin oivallus oli lakata häpeilemästä sairauttani. Ymmärsin, että se on kuin syöpä, josta ei voi vain päättää parantua.”
Monet mielenterveyden ongelmat kulkevat kantajansa olkapäillä pitkään. Vaikka sairaus helpottaisikin tai katoaisi kokonaan, jää mielen sopukoihin usein pelko sen uusimisesta. Esimerkiksi masennus sairautena uusiutuukin jopa puolella siihen sairastuneista. Pelon hetkinä tieto siitä, että apua on saatavilla, helpottaa monia.
”Uskon, että kun olen kerran perkeleeni kesyttänyt, pystyn siihen uudestaankin. En yksin, enkä ilman oikeaa apua, mutta en aio antaa tämän nujertaa minua – en ensimmäisellä kerralla, enkä toisella.”
Mikäli sinä tai läheisesi kärsitte mielenterveyden häiriöistä, voit hakea neuvoa ja tukea esimerkiksi Mielenterveyden keskusliiton neuvontapuhelimesta arkisin klo 10-15. Puhelinnumero on 020391920.